Tuolla salibandyn puolella on herännyt keskustelua vastustajan psykkaamisesta ym. SPV:n pitkäaikainen valmentaja Koponen kirjoitti pitkän tarinan aiheesta.
Täälläkin moni tuntuu kaipaavan aikoja, jolloin keräännyttiin verkolle huutamaan pää punaisena vastustajan epäonnistuneelle pelaajalle. Itse en sitä kaipaa, koska rajanveto on liian vaikeaa.
Tuossa klippi, josta pelin henki tulee hyvin selville. Kaksi koulukuntaa, mennään oman joukkueen kanssa juhlimaan maalia, tai vaihtoehtoisesti hypitään ja ilveillään vastustajalle.
Eli puhutaan tunteiden näyttämistä, se pitäisi sallia. Onko pelaajaa ja peliä kehittävä oikea tunne se, että nautitaan omasta onnistumisesta, vai se, että nautitaan vastustajan epäonnistumisesta?
Mennään lähelle kiusaamista, joka naamioidaan psyykkaamiseksi.