Kävin noita Suomen kultaisen liigan pelien tilastoja uudemman kerran läpi ja nostan tässä nyt esille niitä selkeimpiä syitä miksi menestys on olluy sitä mitä se on ollut. Suurin osa on varmasti ennalta-arvattavia ja tuttuja.
Syöttöpeli:
Tehtynä 18 ässää ja 64 virhettä. Tämähän ei suoraan välttämättä kerro paljoa, mutta eihän tilasto mikään super mairitteleva ole. Suomella on yksinkertaisesti liikaa pehmeän leijan syöttäjiä. Leijasyöttö on kyllä erinomainen täsmäase olla mukana joukkueessa. Sillä saadaan syötettyä tarkemmin halutulle pelaajalle tai pelipaikalle ja voidaan ohjata vastustajan passarin peliä haluttuun/scoutattuun suuntaan. Suomen kohdalla ongelma on siinä, että meillä on melkein ainoastaan leijasyöttäjiä, ja iso osa niistäkin on liian lepsuja.
Hyppysyöttöäkään ei missään nimessä pidä alkaa pakottamaan pelaajalle maajoukkueessa, jos se ei luontaisesti ja tehokkaasti tule. Mutta miksi Suomella on ylipäätään niin vähän järkevän, tarpeeksi tehokkaan hyppysyötön omaavia pelaajia esim liigassa? Tämä ongelma on varmasti melkko helppo jäljittää niihin kriittisiin kehitysvuosiin jolloin hyppysyöttöä pitäisi oikeasti takoa tosissaan ja huoletta, jotta se on myöhemmin riittävän tehokas. Liian aikaseen leijasyöttöön pakottaminen on yksi asia, mikä varsinkin Kuortaneella olisi oikeasti syytä ottaa todella kriittisen tarkastelun alle.
Hyökkäystehot:
Suomi on ollut paremmin vastaanottava joukkue JOKAISESSA ottelussa tämän vuoden kultaisessa liigassa. Silti, hyökkäystehoissa ollaan hävitty ihan jokainen peli yhtä lukuunottamatta, jossa siinäkin tuli kyllä tuloksellisesti selkään 3-0. Suomen vastaanotto on siis antanut jokaisessa pelissä mahdollisuudet voittoon, mutta peli on hävitty muilla osa-alueilla. Ja ne on toki ne tämän hetken tiedostetut murheenkryynit eli hyökkääminen ja torjuminen.
Ison siivun hyökkäystehoihin on tehnyt meidän passareiden rehellisesti sanottuna todella heikko pelaaminen. Haapakosken ja Lankisen passitarkkuus ja ihan jo sormilyönnin puhtaus on maajoukkuepassareiksi heikkoa. Ivanov ei ole myöskään millään tavalla valmis vielä maajoukkueeseen saakka. Passisuunnat ovat usein liian selkeät ja passitempo sekä -tarkkuus heittelevät tasaisesti aivan liikaa. Pojilla on vielä rutostu aikaa kehittyä, joten katsotaan mikä tilanne on jokusen vuoden kuluttua, matkaa on kuitenkin vielä paljon jäljellä. Jokainen nuorista passareistamme heittää myös keskimiehille hyvin epätasalaatuista ja epävarmaa passia, joka näkyy yhteistyössä.
Tervaportin tulo tähän pelipaikalle helpottaa tilannetta jo valtavasti, ja Eemin pelatessa kesän, oltaisiin jokunen irtoerä voitettukin varmasti enemmän, vaikkakaan hyökkäysvoima ei siltikään olisi ehkä riittänyt otteluvoittoihin saakka. Hyvä että kokenut pelimanni on huilannut kesän. Kukaan ei jaksa samaa rallia loputtomasti.
Kaikkea hyökkäyksen ongelmia ei luonnollisesti voi kuitenkaan vierittää passareiden niskaan, vaan hyökkääjien on otettava siitä itse niskoilleen isoin osa. Nuorten laitureidemme lyöminen on usein vain yksinkertaisesti liian tehotonta jokaisella mittarilla. Kun lyöntikorkeudessa, -voimassa ja -suunnissa annetaan kaikissa tasoitusta, on tehojekaan hankala olla korkealla. Suomen joukkue käyttää tavoilleen uskollisena paljon sekä lyhyttä että pitkää peippiä ja jonkin sorttista (joskin ei riittävän tehokasta) powertippiä ajoittain myös. Kaikki nämä peipit ja pallojen pitkitys toimisivat paljon paremmin tuloksellisesti, jos edes niin sanottu peruslyönti, eli kova ja selkeä sektorilyönti olisi riittävällä tasolla.
Suomen laitureiden käsistä lyömisessä on ollut jo pitkään ongelma, että se yksinkertaisesti ei ole tarpeeksi tehokas. Jos muistelee kuinka hyvin Sammelvuo, Kunnari ja Siltala kunnossa ollessaan veteli palloa käsistä maisemiin, on ero nykyiseen valtava. Enkä siis tässä tarkoita että nuorten pelaajiemme kuuluisikaan vielä olla yhtä hyviä kuin heidän, vaan että siinä on vain yksi selkeä syy lisää miksi hyökkäystehomme eivät enää riitä menestykseen saakka.
Hakkureiden osalta pitää vaan antaa lisää aikaa ja harjoituksia ja toivoa että se homma sieltä vaan menee tasaisesti eteenpäin. Kumpikaan, Kaatrasalo tai Jokela ei ole tällä hetkellä lainkaan roskapallon lyöjiä. Se olisi hakkurille kuitenkin todella tärkeä homma hallita. Molemmilla niin sanottu paikaltaan lyöminen tai hiemankaan huonosta asennosta lyöminen on melkein toimituksen tasolla. Tähän toki auttaa myös jos sinne helpompaan suuntaan, eli nelospaikalle voisi heittää roskapalloja meidän yleispelaajille, ja sieltä löytyisi muitakin vaihtoehtoja kuin lyhyt tai puolipitkä peippi. Isoja jatkopalloja on vaan pakko pystyä polttamaan kenttään omillakin kovilla suorituksilla, jos oikeaa menestystä hamutaan.
En tiedä, omasta mielestäni putoaminen hopeiseen liigaan ei ole ehkä niin kamalaa kuin äkkiseltään luulisi. Toki Kosovoa tai vastaavaa pikkumaata vastaan pelaaminen ei ole ehkä järin hohdokasta, mutta siellä hopeisessa liigassakin vain on tällä hetkellä Suomea edellä olevia joukkueita, joten pelata tosissaan Suomi kyllä saa sielläkin. Plus ei jatkuva turpaan ottaminen kultaisessa liigassa tee hyvää meidän nuorille pelaajillemme, vaikka saataisiinkiin pelata vähän kovempia joukkueita vastaan. Hopeisesta liigasta saisi myös voittoja mukaan. Mainoksen ja näkyvyyden suhteen hommalla ei ole oikein mitään merkitystä. Suurella yleisöllä ei ole hajua tai väliäkään, että pelaako Suomi kulta- vai hopealiigaa.
Viimeisessä kultaisen liigan pelissä on vastassa se kaikkein voitettavin peli, Tsekki kotikentällä. Tässä Suomella on vallan hyvät mahdollisuudet avata voittotili ja saada nuorille pelaajillemme ilon aihetta. Toivottavasti henkinen lukko ei ole muodostunut liian isoksi.
